Savukkeista ja tupakoinnin terveysvaikutuksista

Kun italialainen merenkulkija Kristoffer Kolumbus saapui Länsi-Intiaan vuonna 1492, arawak-intiaanit tarjosivat hänelle tupakkaa. He kuivasivat ja silppusivat tupakan ennen kuin käärivät sen maissintähkiin poltettavaksi. Toinen tapa polttaa tupakkaa oli puristaa silputut lehdet onttoihin putkiin, jotka oli tehty luonnosta, kuten ruo'osta tai sokeriruokopillistä, eräänlaisiksi varhaisiksi savukkeiksi.

Yleisin tapa oli varmasti polttaa tupakkaa piipussa. Intiaanit olivat tehneet tätä jo kauan ennen Kolumbuksen saapumista. Yhdysvaltojen Mississippin laaksosta on löydetty yli 1 000 vuotta vanhoja piippuja. Intiaaneille piipunpoltto oli tärkeä uskonnollinen seremonia ja rauhan symboli.

Intiaanit eivät käyttäneet tupakkaa ainoastaan ​​polttamiseen, vaan myös nuuskasivat. Munkki Ramón Pane , joka oli Kolumbuksen Amerikan-matkalla 1490-luvulla, näki intiaanipappien hengittävän tupakkajauhetta piipun kautta.

Länsi-Intiaan asettuneet eurooppalaiset alkoivat viljellä tupakkaa siellä. 1600-luvulla tupakanviljely alkoi Brasiliassa ja Pohjois-Amerikan siirtomaissa, ensin Virginiassa, sitten Marylandissa – molemmat ovat nykyään tupakkalajikkeiden nimiä – ja lopulta myös muissa osissa nykyistä Yhdysvaltoja.

Tupakka sopi hyvin niin kutsuttuun merkantilistiseen talouspoliittiseen järjestelmään. Tämä tarkoitti, että siirtokunnat kasvattivat raaka-ainetta – tupakkaa – joka sitten kuljetettiin kotimaahan jalostettavaksi.

Ranskan suurlähettiläs antoi nikotiinille nimen
Tupakka saapui Eurooppaan 1560-luvulla. Yksi ensimmäisistä tupakanviljelyn aloittajista oli Ranskan Lissabonin-suurlähettiläs. Jean NicotHän toi myös tupakkaa kotimaahansa ja opetti Ranskan hoville sen käyttöä.

Tupakkakasvi on saanut tieteellisen nimensä nicotiana hänen mukaansa, ja ainetta, joka aiheuttaa tupakoitsijoille riippuvuutta, kutsutaan nikotiiniksi.

Ensimmäinen tunnettu maininta tupakasta Ruotsissa on tullitileistä vuodelta 1601. Siitä tuli nopeasti merkittävä tuontitavara. Sekä Ruotsissa että muissa maissa valtio asetti tupakalle korkeita tulleja ja veroja. Ruotsi oli yksi ensimmäisistä maista, jotka ottivat käyttöön tupakkakaupan monopolin. Tämä tapahtui vuonna 1641.

Ruotsissa tupakanviljely sai vauhtia vuoden 1724 jälkeen, kun kuninkaallinen asetus määräsi kaikkien kaupunkien varattavan maata tätä tarkoitusta varten. Tavoitteena oli vähentää tupakan tuontia. Etelä- ja Keski-Ruotsissa tupakanviljelystä tuli hyvin yleistä, ja 1700-luvun puoliväliin mennessä tupakka oli yksi Ruotsin tärkeimmistä teollisuudenaloista. 1700-luvulla oli noin 80 tupakkatehdasta, ja 1800-luvulle tultaessa niiden määrä oli kasvanut yli sataan. Ne tuottivat sekä savuketupakkaa että nuuskaa. Viimeinen ruotsalainen tupakkaplantaasi sijaitsi Skånessa, ja se suljettiin vuonna 1964.

Eurooppalaiset oppivat intiaaneilta paitsi tupakan viljelyn, myös sen erilaiset käyttötavat. Intiaanien tapa polttaa piippuja toi kotiin englantilaiset matkailijat Amerikasta. Englantilaiset levittivät sitä muihin Euroopan maihin sekä Aasiaan ja Afrikkaan.

Nuuskan käyttö levisi ensin Ranskassa, mutta levisi sitten myös muihin Keski-Euroopan maihin. Ruotsiin nuuska tuli Alankomaista 1630-luvulla. 1700-luvulla nuuskan käyttö oli hyvin yleistä sekä yläluokan miesten että naisten keskuudessa. He käyttivät nenänuuskaa, mutta 1800-luvun alussa suunuuska yleistyi ja siitä tuli suositumpi tupakkatuote.

Savuke keksittiin Espanjassa
Nykyään löydettyjen savukkeiden kaltaisten savukkeiden sanotaan keksityn Sevillassa, Espanjassa, 1600-luvulla. Köyhät ihmiset keräsivät hylättyjä piippuja, murskasivat ne ja käärivät paperiin poltettavaksi. He kutsuivat niitä pikkusikareiksi. Sanan uskotaan tulevan mayojen tupakointia tarkoittavasta sanasta sicar. Ensimmäinen tunnettu tehdasmainen savukkeiden tuotanto aloitettiin Sevillassa; naiset käärivät savukkeet käsin. 1700-luvulla tupakoinnista tuli suosittua yläluokan keskuudessa ja se levisi Espanjan ulkopuolelle.

Venäjällä savuke levisi varhain ja Suomen kautta se päätyi Ruotsiin, aluksi nimellä papyross, suukappaleella varustettu savuke. Brittiläiset sotilaat joutuivat kosketuksiin savukkeen kanssa Krimin sodan (1853-56) aikana ja toivat sen kotiin Britanniaan. Samoihin aikoihin savukkeista tuli yleisiä Yhdysvalloissa.

Koneet mahdollistivat massatuotannon
Savukkeita valmistettiin vielä 1800-luvun puolivälissä käsin. Taitava nainen pystyi valmistamaan neljä savuketta minuutissa. Mutta monet tupakoitsijat kääreilivät omat savukkeensa itse. 1870-luvun lopulla Yhdysvalloissa keksittiin savukekone. Tämä mahdollisti suuremman mittakaavan tuotannon. Tämä johti savukkeiden läpimurtoon. Samaan aikaan sikarien ja piippujen polttaminen väheni.

Ruotsissa Rettigin tehdas Gävlessä oli ensimmäinen, joka hankki savukekoneen. Tämä tapahtui vuonna 1904. Kone tuotti 200 000 savuketta päivässä. Ensimmäisen maailmansodan jälkeen tupakointi yleistyi. Useiden tutkimusraporttien osoitettua tupakan terveyshaitallisuuden tupakoitsijoiden määrä alkoi kuitenkin laskea 1970-luvulla.

Savukkeissa käytetään useita erityyppisiä tupakkalajeja. Koostumus vaikuttaa savun nikotiinin ja muiden haitallisten aineiden määrään. Tupakkalajeja on noin 70. Monet niistä ovat koristekasveja, ja joitakin niistä käytetään savukkeiden ja muiden tupakkatuotteiden valmistukseen. Savukkeiden valmistuksessa käytetään pääasiassa Virginia- ja Bond-tupakkaa. Virginian alalaji on Maryland ja Havana-tupakka. Burley on tupakkalajike, joka syntyi vuonna 1864 geenimuuntelun avulla.

Sadonkorjuun jälkeen tupakka kuivataan. Yhdysvalloissa Virginian tupakan yleinen kuivausmenetelmä on ripustaa se suuriin, suljettuihin latoihin, jotka ovat lämmitettyjä ja ilmastoituja. Tämä tuottaa kevyttä tupakkaa, joka sisältää 2,5–3 prosenttia nikotiinia. Noin kaksi viidesosaa maailman tupakkatuotannosta on tällaista.

Burley-tupakka on myös kevyttä, mutta se kuivataan ilmassa. Tupakka ripustetaan sitten avoimeen ladoon, jota ei lämmitetä. Tämä tupakka sisältää 3,5–4 prosenttia nikotiinia ja sen osuus maailman tuotannosta on noin kymmenesosa.

Noin viidennes maailman tuotannosta on tummaa ilmakuivattua tupakkaa, jota käytetään enimmäkseen nuuskassa, purutupakassa, sikareissa ja piipputupakassa.

Itämainen tupakka on toinen tumma lajike, jolla on hyvin tunnusomainen aromi. Se kuivataan auringossa ja sen nikotiinipitoisuus on alle kaksi prosenttia. Sitä viljellään maissa, kuten Bulgariassa, Kreikassa ja Turkissa, ja se muodostaa noin kuudesosan.

Harvinaisempi kuivausmenetelmä on sytyttää avotuli ladossa, jossa kuivaus tapahtuu. Tämä antaa tupakalle myös sen maun navetan täyttävän savun ansiosta.

Savukkeet valmistetaan yleensä erilaisista hienonnetun tupakan sekoituksista. Koostumus vaihtelee maittain. Ruotsissa, Sveitsissä, Saksassa, Italiassa, Yhdysvalloissa ja Japanissa niin sanotut sekoitussavukkeet ovat yleisimpiä. Ne sisältävät pääasiassa Virginia- ja Burley-tupakkaa. Usein mukana on myös pienempi määrä itämaista tupakkaa. Kanadassa, Suomessa ja Isossa-Britanniassa savukkeet valmistetaan pääasiassa Virginia-tupakasta, ja Ranskassa, Pohjois-Afrikassa ja joissakin Latinalaisen Amerikan maissa tumma ilmakuivattu tupakka on vallitsevaa.

Tupakan ja siten savun määrään ei vaikuta ainoastaan ​​tupakkalajike, vaan myös muut tekijät, kuten maaperä, jossa tupakkaa kasvatetaan, sekä lannoitteet ja torjunta-aineet, ovat tärkeitä. Runsasnitraattipitoiset lannoitteet lisäävät tupakan typpipitoisuutta. Lannoitteet voivat myös vaikuttaa raskasmetallien ja radioaktiivisten isotooppien pitoisuuteen.